Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi perustuu korkeaan osaamiseen ja innovaatioihin. Metsäteollisuuden vihreän kullan vuosisata ja Nokian menestyksen vuodet puhuvat puolestaan. Näiden menestystarinoiden vastoinkäymiset ovat lietsoneet huolta kärkisijoilla pysymisestä – vaikka Newsweek vielä äskettäin rankkasikin Suomen maailman parhaaksi maaksi ennen muuta koulutusjärjestelmän ansiosta.
Viime vuonna innovaatiojärjestelmän kansainvälinen arvio ja Suomen Akatemian raportti tieteen tilasta ja tasosta lisäsivät vettä myllyyn. Julkaisujen viittauskertoimet ja eräät muut indikaattorit antoivat ymmärtää, että Suomen tieteellisen tutkimuksen laatu on vain OECDmaiden keskitasoa ja pohjoismaisessa tarkastelussa heikoin. Syyksi epäiltiin muun muassa sitä, että yliopistoissa tehdään suhteettoman paljon soveltavaa tutkimusta ja kehittämistyötä perustutkimuksen kustannuksella.
Suurin osa Suomessa tehtävästä tutkimus, kehitysja innovaatiotoiminnasta (tki) tapahtuu yrityksissä. Rahallisesti yritysten osuus on lähes 75 prosenttia, ja tkihenkilöstöstä yli puolet työskentelee niissä.
Yritysten tki-henkilöstöstä puolet on insinöörejä ja teknikkoja tai muita vastaavan tasoisen tutkinnon suorittaneita. Korkeakouluissa heidän suhteellinen osuutensa tutkimuksessa ja kehityksessä on puolet pienempi. Näyttää ilmeiseltä, että erityisesti työelämässä ja liiketoiminnan rajapinnoilla tarvitaan ja arvostetaan insinöörin kykyjä ja ominaisuuksia.
Voisiko edellä todetusta vetää yksinkertaisen johtopäätöksen korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen politiikan sisällölliseksi tavoitteeksi? Suomalainen menestys vaatii korkeatasoista yliopistollista perusja huippututkimusta. Yhtä lailla se vaatii ammattikorkeakoulutusta, jonka dynaamisuuden ja työelämälähtöisyyden takeena on tutkimus, kehitysja innovaatiotoiminta.
Tältä pohjalta voisi selkeyttää ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen työnjakoa siten, että alueellinen ja soveltava olisivat erityisesti ammattikorkeakoulutuksen määreitä.
Tekniikka ja liikenne on ammattikorkeakoulujen suurin koulutusala. Ammattikorkeakoulutuksessa on kaikkiaan 132 000 opiskelijaa, joista 39 000 eli 30 prosenttia tekniikan ja liikenteen alalla. Vuosittain suoritetaan noin 5500 tekniikan tutkintoa eli neljännes kaikista tutkinnoista.
Suuri keskeyttäminen ja heikohko läpäisy ovat sekä tekniikan ammattikorkeakoulutuksen että yliopistokoulutuksen ongelmia. Insinöörien ja diplomiinsinöörien osuus korkeakoulutyöttömyydessä on merkittävä.
Insinöörien työllistymistä analysoitaessa on tärkeää erottaa suhdannetekijät rakennetekijöistä. Silti voi olla niin, että teknillisen korkeakoulutuksen kansallisen strategian mukaisesti olisi syytä tarkastella kriittisesti koulutuksen volyymia. Tällöin oleellista olisi selektioon ja laatuun panostaminen. Käytännössä olisi nostettava opiskelijakohtaista resursointia.
Ammattikorkeakoulutuksen haasteena on hälyttävä opettajaresurssien niukkuus. Jokaista opettajaa kohden on keskimäärin 16,6 opiskelijaa. Suhde on käytännössä puolet huonompi kuin yliopistoissa.
Työelämälähtöisyys, yritysyhteistyö ja soveltavan tutkimuksen hankkeet ja tuotokset vaatisivat todellisuudessa nykyistä väljemmän tuntikehyksen, joka mahdollistaisi aidosti koulutuksen ja tki:n integroinnin sekä poikkija monitieteisyyden. Tkija työelämälähtöinen pedagogiikka motivoisi sekä opettajia että opiskelijoita entistä enemmän.
Korkeakoulutuksen on jatkossa yhä enemmän mukauduttava nopeasti muuttuvien ja globaalien työmarkkinoiden todellisuuteen. Osaamisen päivittäminen ja joustava kouluttautuminen – josta hyvä esimerkki on ylempi ammattikorkeakoulututkinto – lomittuu tulevaisuudessa entistä tiiviimmin työn ja yrittäjyyden kanssa.
Vesa Saarikoski
puheenjohtaja, Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ARENE